Vaippaostoksille hopi hopi

Mulla oli jo hieno postaustahti -ja draivi. Ja kuinkas sitten kävikään. Olin taas helvetinripulissa. Kuumettakin oli 39,3 astetta. Sairaanhoitaja naureskeli, kun pyysin malariatestiä. Sain testin. En malariaa.

Nyt olen hoiperrellut toipilaana Dakarissa. Sairastaminen saa ihmisen vaipumaan ihan vauva-asteelle. Salakavalasti alkaa haaveilla vaipoista. Ja vielä enemmän siitä, että jos niitä käyttäisi, ne vaihtuisivat kuin itsestään.

Parasta tässä uudessa vauvaiässä on, että voi itkeä pillautella keskellä kaupunkia. Itse pyrin kyllä suoriutumaan tästä diskreetisti aurinkolasien takana.

Näin minua on itketetty tänään:

Päätin säästää rahaa ja ajella bussilla keskustaan. Aika rasittava matka, varsinkin jos ei ole syönyt juuri mitään kolmeen päivään. Perillä olin niin kuollut, että menin istumaan ison pankin ikkunasyvennykseen. Noh vartijahan sieltä heti tulee perään: "Anteeksi neiti, näytätte väsyneeltä. Haluaistteko mennä sisälle istumaan?"

Toinen tapaus sattui kun, käppäilin Sandagan(in) liepeillä tarkoituksena etsiä isoa koria. Paikka on ihan jäätävän suuri markkinapaikka ja sieltä voi ostaa melkein, mitä tahansa. Valkoisena saa yleensä aina jonkun tosi rasittavan sisäänheittäjän perään. Näin kävi minullekin.

Kun poika sai selville, että etsin koria, niin sitä etsittiin sieltä ja täältä. Viimeisessä paikassa odottelin korin esiintuloa tovin. Hikoilen tosi paljon normaalistikin, mutta nyt sairaan sitäkin enemmän. Poika ihmetteli asiaa ja kerroin olleeni kipeä. "Sun täytyy nyt juoda tosi paljon."

Ja hanat auki. Diskreetisti. Sisäänpäin.

Ja loppujen lopuksi poika ei ollut edes mikään sisäänheittäjä. Ei pyytänyt rahaa. Halusi vain oikeasti auttaa. Antoi minulle osoitteen toiselle markkinapaikalle. Ei yrittänyt iskeä. Ei tyrkyttänyt puhelinnumeroaan. Ja minä tylytin tyyppiä mennen tullen ja palatessa.

Kun päivä oli finaalissa. Olin jo niin hämmentynyt ihmisten ystävällisyydestä, että päätin antaa kolikoita jalattomalle miehelle. Nojoo itkuksihan sekin meni.

Toipilas Dakarissa